Jo kuvista näkee, että ”cockerit” ovat varsin miellyttävän oloisia koiria. Tämän rodun nyt sattumalta tiedän liitetyksi vertauskuvallisesti vaalikampanjointiin. Vertauksen itse olen kuullut vain mutkan kautta. Alkuperäinen ajankohta lienee ollut 1990-luvulla. Kokenut poliitikko on sanonut, että eduskuntaan saadaan vaikka cockerspanieli, mikäli koneisto vain on kunnossa. Onko vaaleissa siis kyse demokratiasta vai jostain muusta?

Koneisto tarkoittaa tässä yhteydessä ehdokkaan takana olevaa enemmän tai vähemmän massiivista ihmisarmeijaa. Alunperin meinasin nimetä kirjoitukseni verkostojen sodaksi. Asiasisältö on kuitenkin sama. Ehdokkaan auttaminen on toivottavaa kansalaisaktiivisuutta. Puolueethan ovat isoja kansanliikkeitä. Parhaille tukimiehille voi laskea tuhansien äänten merkityksen. Jossain menee kyllä raja, milloin jyrääminen ei ole demokratiaa.

Ehdokkailla ja tukimiehillä on vaan käytännössä monia erilaisia tavoitteita. Ehdokkaan todellinen tarkoitus eri vaaleissa voi olla pitkäjänteinen. Vaalien jälkeen voi itse asiassa olla tiedossa jotain muuta mielenkiintoista, johon ehdokkuus on mukava ponnahduslauta. Sama asia koskee tukiryhmäläisiä. Heillä voi myös olla omia, itsekkäitä vaalien jälkeisiä tavoitteita.

Edellinen oli melkoista tarkoitusperien sekamelskaa siis. Tällä kohtaa voi pohtia äänestäjän kuluttajansuojaa. Sitten on vielä yksi lisämauste eli puolueiden ohjelmat. Entinen Hämeenkyrön kunnanjohtaja sanoi, että ryhmäkuri on länsimaisen demokratian kulmakivi. Monet kertovat äänestävänsä henkilöä eikä puoluetta. Tämä on kunnioitettava periaate. Silti kehotan pitämään puolueasiat jossain määrin mielessä. Hyvä henkilöhän voi toki nousta vaikka puolueensa johtoon, jolloin puoluekuri surkastuu pienimmillään yhden ihmisen määräämäksi. Ja oli kuri kuinka tiukkaa tahansa, niin luovuus on aina sallittua. Hyville ideoille tuppaa löytymään kannatusta.

Tätä kirjoitettaessa on tullut taas uusi gallup. Nyt perussuomalaisten povataan olevan Suomen toiseksi suurin puolue. Onko tämä demokratiaa vai jyräkoneiston aikaansaamaa? Sanoisin kyseessä olevan molempia. Eli mistään tyhjästä Soinin puolueen kannatus ei ole tullut. Edelleen on olemassa Vennamon aikaiset koneistot ja toimintamallit. Vaikea kansantaloudellinen tilanne aiheuttaa turhautuneisuutta. Sopivasti bensiiniä orastaviin liekkeihin, niin tulimyrsky on valmis. Silti enemmistö ”persujen” gallup-kannatuksesta on ihan aitoa demokratiaa. Pelkästään jyräämällä tuollaiset luvut eivät synny.

Suomen vaalit ovat pitkään olleet aika tylsiä. Kyllä puolueilla eroja on, silti kriitikot sanovat seuraavaa. Vaalien voittajat pääsevät hallitukseen toteuttamaan kaikkien ennalta tiedossa olevaa politiikkaa. Yksi Suomen poliittisen lähihistorian harvinaisuus on vuoden 1994 presidentinvaalit. Silloin oli ensimmäistä kertaa käytössä suora, mahdollisesti kahden kierroksen kansanvaali. Ensimmäisen kierroksen superyllättäjä oli Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokas. Siinä kohtaa ei voi puhua jyräkoneistosta. En minä ainakaan vakuuttuisi, mahdollisesti huonosti suomea puhuvien vakuutteluista heidän ehdokkaansa erinomaisuudesta. Mutta niin vaan Elisabeth Rehn pinnisti itsensä yllättäen toiselle sijalle. Ja vieläpä selkeällä marginaalilla. Se oli kaunista demokratiaa.

Samoista vaaleista on lähes 20 vuoden jälkeen kuulunut jälkipuheita. Erästä rannalle jäänyttä on markkinoinnin ammattilainen sanonut osaamisessa ylivertaiseksi. Mutta järjestökoneisto voi myös epäonnistua. Huonolla pohjustamisella ja esiintymisellä hyvä ehdokas voi sotkeutua omaan erinomaisuuteensa. Vaalit ovat paitsi järkeä niin myös tunnetta.

Vaalikentillä ei äänestäjän kannata sortua halvimpaan makkaraan. Toisaalta liian pröystäilevä kampanja on myös tavallaan karkote. On kansalaisen vaikuttimena sitten mielikuvat tai perinpohjainen pohdiskelu, niin jokainen äänestyspäätös on todella arvokas. Kukin voi omalta osaltaan harrastaa avoimuutta, mutta vaalisalaisuus on suorastaan pyhä periaate. Rohkeasti uurnille vaan. Puolueet kyllä kuuntelevat myös nukkuvien kannattajia, mikäli he vaan haluavat aktivoitua.