Jäsenäänestysesitteeseen mahtui teemoja neljä kappaletta. Avaan niitä hieman tässä kohtaa. Toki parannettavaa Suomessa on paljon muutakin. Kolumneissani on lähes aina joku epäkohta, jonka muuttaminen ei monesti edes maksa mitään - parhaimmillaan saadaan jopa säästöjä.

 

1. Metsäverotus ja kuntatalous. Lisäsin tähän myös sanan kuntatalous. 1920-luvulta alkaen noin 70 vuoden ajan metsien verotus perustui laskennalliseen tuottoon. Maapohjan hyvyyden mukaan eri osissa maata metsän katsottiin kasvavan eri lailla ja sitä verotettiin ansiotulona. Hyvin metsäänsä hoitavan oli mahdollista päästä keskimääräistä parempaan kasvuun, jolloin verotus saattoi olla edullista. Sen sijaan taimikoista ei paljon tuottoa tullut, ja veroa oli maksettava vuosittain oli hakattavaa tai ei. Mahdollisten palkkatulojen päälle laskettuna "aggressiivinen" marginaaliverotus saattoi muodostua kireäksi.

Edellisen porvarihallituksen aikana 1991-1995 vuoden 1993 alusta alkaen erotettiin pääoma- ja ansiotulojen verotus toisistaan. Metsäpuolella tämä merkitsi, että halutessaan metsänomistajan oli mahdollista jäädä vanhaan pinta-alaverojärjestelmään 13 vuodeksi aina 2005 loppuun saakka. Loput siirtyivät suoraan puun myyntitulojen verojärjestelmään, jota verotetaan todellisten tulojen ja menojen mukaan voimassa olevalla pääomatuloveroprosentilla. Itse olen tarkastellut Metsäntutkimuslaitoksen ja verohallinnon tilastoista, että verrattuna siirtymäkauden loppupuoleen (useiden vuosien keskiarvoon) nykyään maksetaan samansuuruisista kantorahatuloista huomattavasti enemmän veroja. Suuruusluokka on yli 40 %! Vale, emävale vai tilasto? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta tulevien kuukaisien aikana tutkin asian perinpohjaisesti. Odotettavissa on tutkimustuloksia, joiden julkaiseminen tuo julkisuutta koko Kokoomuksen listalle.  Ketään ei  aikanaan valita ns. omilla äänillä.

Kuntatalouteen vaikutus tulee sitä kautta, että pääomatuloista kunnat eivät ensikädessä saa mitään. Kuntien kompensoimiseksi on kyllä järjestelmä, jossa yhteisöveron sisällä jaetaan ns. metsäerää kunnan metsäpinta-alan perusteella.  Sinällään tämä korvaus osuu melko kohdilleen, mutta esimerkiksi metsätalouden huippuvuosi nosti metsistä maksettuja veroja. Kuntien kassassa tämä ei juuri näkynyt kuin vasta vuonna 2009. Valtion ja kuntien laskentasuhteet ovat monimutkaisia. Loppujen lopuksi siis ensin valtio piti verorahat itsellään ja sen jälkeen metsävaltaisten kuntien kasvaneet jako-osuudet hyödyttivät osaa kuntia, mutta se oli pois paljon yhteisöveroa saavilta kunnilta. Salo oli joskus hyvä esimerkki korkeistä yhteisöverotuotoista.

Metsäverotusta lähinnä kuntatalouden kannalta käsittelee kolumnini Metsäveroista 30.12. Toivottavasti kuntatalouden paikkaamiseen ei oteta käyttöön mitään maa- ja metsätalouden kiinteistöveroratkaisuja.

 

2. Yhteiskunnan ja maanomistajan sopusointu. Itse käytän puhekielessä nimitystä "kova" rantakaava. Toinen mahdollisuus on rantaosayleiskaava. Varmaan muitakin muotoja on, mutta ajatusmallini on keskittyä suuriin linjoihin ja ellei tarvetta ole, niin en takerru teknisiin yksityiskohtiin. Seuraava täysin mahdollinen ajatusleikki. Yksityinen maanomistaja haluaa kaavoittaa järvirantojaan tonteiksi. Hän maksaa operaation itse. Toinen naapuri voi ajatella, että mikäli tulevaisuudessa tehdään kunnan laajuinen rantaosayleiskaava (ensi vaiheessa ilmainen maanomistajille), niin silloin omille mailleni en saakaan niin paljoa rakennuspaikkoja, koska järvellä saattaa niitä olla jo runsaasti. Myös tämä toinen naapuri kaavoittaa itselleen tontteja. Vähän kilpavarustelutilanne siis. Varallisuusverotusta ei tällä hetkellä ole, joten rannat pysyvät maa- ja metsätalousmaana. Veroseuraamuksia ei siis ole. Mutta rakas verottajamme ajattelee näin: Jos maanomistaja myy sen ensimmäisen tontin, niin lopuista tarvitsee maksaa kiinteistöveroja joka vuosi.

On tapauksia, jossa tämä toimintaperiaate todella estää tonttien myynnin. Jäljelle jäisi liian kova kiinteistöverorasitus. Maanomistajat kiertävät asiaa vuokraamalla tonttejaan. Parempi olisi, jos tällaista liipaisinstrategiaa verottamisen suhteen ei olisi. Kun rakennus jossain vaiheessa rakennetaan, niin kerättäköön siitä sitten veroa, kun on selkeästi mitä verottaa. Kunnat mielellään asettavat kuivalla maalla kaavoittamilleen rakennuspaikoille korkeamman veron. Laki sallii sen, mutta en pidä sitä kovin porvarillisena. Joustavimmilla järjestelmillä tontteja tulisi paremmin myyntiin ja se olisi kaikkien etu.

 

Lisäys: On se kumma kun omalle maalleen ei saa rakentaa! Tämä tulee vastaan esimerkiksi tilanteissa, joissa vaikkapa ihan vaatimattomaan vesistöön on matkaa alle 200 metriä. Ei tuollaisessa metrimäärässä ole järkeä.

 

3. Lisää perhepäivähoitoa. Tästä aihepiiristä olen myös kirjoitanut kolumnin Perhepäivähoito 17.6. Karkeasti sanottuna alle kolmevuotiaat lapset eivät erikoista kasvatusta vaadi. Maalaisjärki riittää. Toki asioita voidaan "medikalisoida". Mennään hienompaan ja aina vaan hienosyisempään kasvatusfilosofiaan. Perhepäivähoidon lisääminen muuttovoittokunnissa vähentäisi kuntien paineita rakentaa lisää kiinteistömassaa päiväkotien muodossa. Pienissä yksiköissä pienillä lapsilla taudit eivät leviä samoin kuin tunnetusti tekevät isoissa päiväkodeissa.

 

4. Lähiruokaa. Omaa kokemusta asiasta ei juuri ole, mutta harmistuneena sitä seuraa mihin julkiset hankinnat johtavat. Aluetalous ja yrittäjyys kärsivät, kun tuikitavallista jauhelihaa tuodaan Etelä-Amerikasta asti. Ilman muuta kaikki saavat syödä sitä mitä haluavat, mutta mikäli mahdollista julkisella taloudella kannattaisi auttaa yksityistä sektoria. Hankintalakien pitäisi mahdollistaa maalaisjärki. Aihepiiri kaipaa keskustelua.